Taiteilijan testamentti – Asta Ranttila

Asta Ranttila oli tuottelias ja aktiivinen taiteilija. Hän oli mm. Taideyhdistys Itu ry:n perustajajäsen ja osallistui usein Idun näyttelyihin. Astan jälkeen jäi runsaslukuinen ja monipuolinen tuotanto erityisesti maalauksia ja grafiikkaa. Taideyhdistys Itu sai idean Astan teosten inventoinnista, dokumentoinnista ja muistonäyttelyn järjestämisestä. Mietimme, mitä taiteilijan töille tapahtuu kuoleman jälkeen. Koko projektin kantava idea on tallentaa Asta Ranttilan tuotanto ja tehdä se kaikkien saataville näyttelyiden ja digitaalisen tallennuksen avulla. Tämä on ikään kuin taiteilijan testamentti. Teoksia on paljon ja niinpä taideyhdistys haki projektiin rahoitusta LounaPlussalta. Myöntävä päätös Idun hakemukseen tekee projektin mahdolliseksi. Taideteosten näyttely Vinkkelissä joulukuussa 2022 on hankkeen huipennus.

Euroopan maaseudun kehittämisen maatalousrahasto: Eurooppa investoi maaseutualueisiin”, LounaPlussa, Leader, Maaseuturahasto.

Onko sinulla muistoja Astasta. Kerro ne Elina Kylämarkulalle, sähköposti elinakyla@gmail.com.

Lisää tietoa Taideyhdistys ITU ry:stä www.taideitu.net.

Teoskuvia on tulossa.

Taustatietoa taiteilija Asta Ranttilasta 1930 – 2020

Elina Kylämarkula

Asta Ranttila oli forssalainen taiteilija, Oulussa syntynyt. Perhe oli Oulussa isän työn vuoksi, mutta Asta kuului vanhaan tammelalaiseen Ranttilan sukuun. “Juuret 300 vuotta Tammelassa” kuten hän sanoi.

Forssan taidepiireihin Asta tuli 1980-luvun alussa ja herätti huomiota värikkäillä ekspressiivisillä maalauksillaan, kuin suoraan inkojen maailmasta. Työt näyttivät nuoren ihmisen maalaamilta. Hämmästys oli suuri, kun tapasi tekijän. Hän oli jo tukevasti keski-ikäinen, mutta luovuutensa huipulla.

Asta oli mukana Kuhankosken Killan hallituksessa. Hän osallistui aktiivisesti Killan järjestämille eri tekniikoiden kursseille. Hänellä oli avoin ja utelias suhtautuminen maailmaan ja taiteeseen. Asta opetteli aina uutta, seurasi kulttuuria ja maailman tapahtumia useammalla eri kielellä. Hän matkusti aina, kun se oli mahdollista, ja teki useita opintomatkoja. Hän katsoi kaikki taidenäyttelyt ja museot. Asta oli kansainvälinen aivan kuin taide on kansainvälistä. Myös paikallinen hän oli. Asta arvosti maaseutukulttuuria, viljelyä, karjanhoitoa.  Vielä aivan loppuvuosinaan hän olisi halunnut siirtolapuutarhamökin voidakseen viljellä.

Kun Astaan tutustui paremmin sai tietää, millaista hänen elämänsä oli ennen taidetta. Turussa hän työskenteli sairaanhoitajana ja oli onnettomassa avioliitossa. Astan elämänpolkua tutkiessa tulee tunne, että taide pelasti Astan. Sairaanhoitajan työ oli herkälle ihmiselle liikaa. Tapahtuiko loppuun palaminen? Rakensiko Asta itsensä uudelleen taiteen avulla? Tällaisiin kysymyksiin ehkä saamme vastauksen, kun inventoimme jälkeenjääneitä töitä ja dokumentteja.

“Minulla oli omaisuutta, mutta kaikki meni taiteelle”, sanoi Asta. Taideteoksia on paljon. Kyllähän Asta myikin, ja oli hyvin tuottelias. Hän oli hyvin aktiivinen näyttelyiden pitäjä. Gallerianäyttelyitä oli ainakin Helsingissä, Turussa ja Tukholmassa. Kuusankoskitalossa oli suuri näyttely. Kuhankosken Killan näyttelyihin hän osallistui usein. Asta ei ollut turhan tarkka arvostaan, hän osallistui niin harrastajien kuin ammattilaistenkin yhteisnäyttelyihin. “Vielä yksi näyttely. Ehdottomasti viimeiseni”, sanoi Asta. “Viimeisiä” näyttelyitä oli monta.

 

Asta kuului Forssan kulttuuripiireihin. Hänellä oli jopa yhteiskampus tekstiilitaiteilija Pirkko Hammarbergin kanssa yhdessä vaiheessa. Asta oli aina valmis kaikkeen uuteen, kuten perustamaan Taideyhdistys Idun vuonna 2003 yhdessä Raija Nokkalan ja Elina Kylämarkula kanssa. Taiteellinen äitimme siis, jota ilman ei olisi Taideyhdistys Itua tai Kulttuuriyhdistys Kuviota. Jota ilman Killan näyttelyt olisivat olleet paljon vailla.

Astan runsas jäämistö, kymmenet taideteokset, odottavat inventoijaansa. Tähän löytöretkeen suhtaudumme suurella innostuksella. Samankaltaiselta energialla, kuin mitä työt on maalattu.

Toivomme, että jälkimaailmalle jää kuva kuka oli Asta Ranttila.